Ajatuksia Itsestäni

Ajatuksia Itsestäni

Tänään päätin ottaa keittiöstä omaan huoneeseen taulun. Taulussa on neljä valkoista kukkaa. Kukkien lajikkeita en tiedä, mutta taulu on mielestäni hieno. Katsoessani taulua ensimmäinen ajatukseni on ”hah, poikamiehellä kukkataulu omassa huoneessaan”. Miksi ei? Mikä on saanut minut ajattelemaan, että miespuolisella henkilöllä ei saisi olla taulua kukista oman huoneensa seinällä? Onko päähäni asetettu stereotypia siitä, mitä miehellä (tarkemmin poikamiehellä) saa ja ei saa olla huoneessaan? Toisaalta miksi mietin, että juuri poikamiehellä, eivät naisetkaan välttämättä pidä kukallisista tauluista saati sitten tauluista ylipäätänsä.

                      Kun aloin miettimään näitä kysymyksiä, ne veivät minut kauemmaksi kuin osasin ajatella. Ollessani alakoulussa olin koulukiusattu. Jokainen päivä koulua tuntui tuskalta, sillä pelkäsin tulevani naurunkohteeksi. Pyrin peittelemään itseäni olemalla hiljaa, en uskaltanut viitata, enkä liittyä ulkona jalkapallopeliin. Kiusatuksi tuleminen ja sen kohteena oleminen saivat minut niiden neljän vuoden aikana sulkeutuneeksi. En uskaltanut tuoda omaa itseäni esille, tämä sama pätee valitettavasti tähänkin päivään asti. 

                      Niin, omana itsenä oleminen, onko se sallittua? Tässä vaiheessa huomaan karanneeni alkuperäisestä kysymyksestäni. Vastauksena siihen voin sanoa kyllä. Vaikka se ei ole suoranainen vaikutus, niin niiden vuosien kiusaaminen muuttivat minua ihmisenä negatiivisesti, mutta myös positiivisesti. Negatiivisena vaikutuksena voisin kuvailla omaa epävarmuuttani. Minulla on huono itsetunto, enkä kykene luottamaan omaan itseeni täysin sata prosenttisesti tähänkään päivään asti. Minulle on kehittynyt erittäin paha tapa etsiä negatiivisia asioita toisista ihmisistä, vaikka minun pitäisi katsoa itseäni, ei negatiivisesti, eikä positiivisesti. Vain katsoa. 

                      Positiivinen vaikutus minuun oli se, että minusta tuli analyyttinen henkilö. Kykenen tutkimaan ympäristöäni ja huomaamaan muissa, sekä itsessäni samanlaisuuksia. Tämän analyyttisen ajattelun avulla olen tajunnut, etten eroa perusominaisuuksiltani hirveästi muista. Tällä tarkoitan siis sitä, että muutkin kävelevät esimerkiksi kaupassa katsellen muita ihmisiä ja miettien ”mitä he ajattelevat minusta?”. Toinen hyvä vaikutus minuun oli se, että olen perusluonteeltani rauhallinen. Tulen tilanteisiin rauhallisesti ja lähden niistä rauhallisesti. 

                      Analyyttinen mieleni hyökkää päälle ”mutta enhän minä olisi rauhallinen tai edes analyyttinen, ellen minä olisi saanut olla niin paljon rauhassa.”. Ironiasta huolimatta, olen oikeassa. Jos en olisi kiusaamisen jälkeen tuntenut itseäni yksinäiseksi ja epävarmaksi itseäni, en välttämättä olisi niin rauhallinen, mitä nyt olen. Muistan äitini kertoneen, että olin pienenä jo ennen kouluikäisenä hurmaava henkilö. Minulla oli tapana kiipeillä vierailijoiden syleihin ja pidin puhumisesta. Olin melko vilkas ihmisten seurassa. Nykyään asiat ovat toisin, sillä olen varautunut siitä, millaisen kuvan annan itsestäni.

Minulle on sanottu, että olen itsevarma henkilö. Naurahdan aina ajatellessani lausetta, sillä pidän itseäni erittäin epävarmana henkilönä. Kenties tällä samaisella hetkellä tunnistin itsestäni sen ongelman, joka minua vaivaa. Minä pidän itseäni epävarmana, eli en välttämättä ole epävarma, mutta mieleni sanoo minun olevan sellainen. Olenko tähän asti siis valehdellut itselleni? Mitä epävarmuus oikeastaan on? Onko epävarmaa ihmistä mahdollista määritellä oman itsensä kautta?

Vanhassa psykologiassa pyrittiin tutkimaan ihmismieltä tutkimalla omia ajatuksia, tämä kuitenkin osoittautui vääränlaiseksi tavaksi tutkia. Jokainen psykologi sai erilaisen tuloksen, sillä heillä jokaisella oli omanlainen tapa ajatella asioita. Mutta miten olen sitten huomannut muissa ihmisissä samankaltaisuuksia?  Tässä vaiheessa tajuan ajautuneeni eri asiaan, kuin minun oli alun perin tarkoitus puhua.

Torstaina 23.4.2015 soitin äidilleni. Keskustellessani hänen kanssaan sain vihdoin kerättyä voimia sanoakseni seuraavan lauseen ”ehkä mää oon vaa tajunnu nyt tässä viimesen parin viikon sisällä, kuinka yksin mä oon ollu nää viimeset seittemän vuotta”. Hetken hiljaisuuden jälkeen jatkoin ”Onhan mulla ollu te, perhe ja paljon kavereita, mutta oon kuitenki tuntenu itteni todella yksinäiseks.”. Yksinäisyydellä tarkoitin sitä, etten ole saanut tunnetta siitä, että minun olisi oikeasti helppo puhua asioistani ihmisille. Tähän asti minun on ollut jopa vaikeaa sanoa juuri mainitsemaani asiaa omalle äidilleni, henkilölle jolle pitäisi pystyä puhumaan kaikesta.

Tässä vaiheessa pysähdyin ja ajattelin ”seitsemän vuotta”. Se on pitkä aika. Syynä tähän oli se, että minua kiusattiin alakoulussa. En halua lähteä pohtimaan, minkä takia minua kiusattiin, sillä minun olisi nyt ajateltava omaa itseäni. En tarkoita sitä, etteikö minun olisi hyvä käydä kiusaamistani läpi, mutta minun olisi myös tutkittava itseäni, omia tunteitani ja ajatuksiani. En ole tähän asti tavannut ainoatakaan ihmistä, joka oikeasti haluaisi olla yksin. Ihminen on laumassa elävä olento, joka pyrkii peilaamaan itseään ja tunteitaan muista. Voisiko olla, että kaiken sen negatiivisen ”palautteen” takia nyt pelkään tuoda itseäni esille? Tähän asti päästyäni, on minun jatkettava oman itseni, tunteideni sekä ajatuksieni tutkimista ja tulkitsemista. Haluan vain muistuttaa, ettei kiusaamista pidä koskaan vähätellä, se voi jättää pitkät arvet. 

Nuudom 26.4.2015

Ajatuksia Instagramista

Ajatuksia Instagramista

Herään aamulla ja katson puhelintani, ilmoitus Instagram sovelluksesta. Henkilö X on tykännyt yli 6 kuvastani. Mietin ”miksi tykätä, muttei seurata?” Vierailen käyttäjän profiilissa ja huomaan, että hänellä on yli 1000 seuraajaa ja hän itse seuraa n.450 profiilia. Nopean tuomitsemistapani takia päättelen, että henkilö hankkii tällä tavalla sivulleen paljon seuraajia. Herää toinen kysymys ”miksi tehdä tällaista?” Eikö riitä, että läheisesi ja kenties muutama puolituttu seuraa sinua? Onko seuraajien määrä todella niin tärkeä? Samankaltaista asiaa pohdin tekstissäni ”Ajatuksia paperista”, jossa mietin Facebookin tykkäysten tärkeyttä ja sen yhteyttä omaan itsetuntoon. 

Samana iltana kerron asiasta kaverilleni, joka tokaisee ”Ne on niitä joiden itsetunto on kiinni tykkäysten ja seuraajien määrästä”. Mietin, että onko asia tosiaan näin? Miten jonkin niin todellisesta vuorovaikutuksesta poikkeava voi vaikuttaa niin paljon henkilön itsetuntoon? Toisaalta mitä on todellinen vuorovaikutus?  Ihmiset voivat tavata toisensa oikeassa elämässä esimerkiksi kahvilassa, toinen voi kehua ulkonäköäsi ja pelkästään toisen läsnäolo voi kohentaa itsetuntoasi. Tämä voisi määrittää raa’asti todellisen vuorovaikutuksen. Instagramissa sinua voi seurata kirjaimellisesti miljoonat ihmiset, joista et tunne edes murto-osaa. Onko siis Instagramissa tapahtuva vuorovaikutus tärkeämpää kuin todellinen vuorovaikutus? Minkä takia niin monet tykkääjät tuovat hyvän mielen, jos sinun todellinen lähipiirisi koostuu perheestäsi ja kavereista? Voiko suosioon jäädä koukkuun? 

Totean, että ihminen on laumaeläin. Tarvitsemme toistemme tukea ja läheisyyttä. Mutta missä vaiheessa tämä tuki ja läheisyys eivät riitä? Onko Instagramin tuoma helppous tehnyt meistä ahneita seuraajille ja suosiolle? Ihmisen itsetunto määrittää sen, kuinka hyvin hyväksymme itsemme ja millaisena näemme itsemme. Voiko olla mahdollista, että ihmisen itsetunto on riippuvainen suosiosta virtuaalitodellisuudessa, jossa on mahdollista seurata/ tykätä ilman mitään perusteita. Voiko itseänsä määritellä luvulla 1000?

                      Suosioon koukkuun jääminen voisi mielestäni viitata siihen, että samalla tavalla, kuin ihminen kykenee nauttimaan liiasta sokerista, pystyy ihmisen itsetunnon ja biologian tuoma tarve ihmisistä ympärillään, samalla tavalla nauttimaan liiasta ihmismäärästä. Toisaalta samalla voi miettiä, onko suuri ihmismäärä pelkästään hyväksi? Itse ajattelen, että kaikki on liikana huonoa. Joten mitä huonoja puolia suuri määrä ihmisiä voi tuoda? Kenties ihailijoiden määrä voi nousta päähän, eli ihmiselle kehittyy liian suuri ego. Tässä mielessä ihminen voi ajatella olevansa muita parempi, pelkästään seuraajien määrän takia. Tässä suhteessa ihminen määrittelisi itsensä aiemmin mainitulla luvulla 1000. Tämä on tietenkin vain hypoteesi, eli sitä ei ole todistettu. Millaisia käytännön ongelmia liian suuri ego voi tuoda? Moneenkaan kulttuurin ei kuulu itsensä ja tekojensa kehuminen, eli ei ole sosiaalisesti hyväksyttävää rehennellä saavutuksillaan. Tällöin henkilö, jolle on kehittynyt liian iso ego kohtaa ongelmia muiden ihmisten kanssa. Hänestä ei välttämättä pidetä yhtä paljoa, kuin aikaisemmin tai uusien tuttavuuksien tekeminen on vaikeaa. Tällöin voisi ajatella, että liian suuri suosio voi olla ongelma. Tässä kohdassa haluan muistuttaa, että tekstini on pelkästään pohdiskelevaa, enkä pyri leimaamaan suurta suosiota saaneita henkilöitä.

                      Mietin, että ”jos kerran suuri suosio tuo hyvän itsetunnon, niin tuoko pieni suosio vastakkaisen tuloksen?”. Toisaalta se ei ole suosion kasvun vastakohta. Se olisi tämän suuren suosion menettäminen.  Voisiko siis todeta, että tämä niin sanottu ”pieni suosio” vastata neutraalia suosiota? Tämän määrittäisi aiemmin mainitsemani lähimmäiset ja muutama puolituttu. Saadessani tämän pois muiden ajatusten edestä tuli mieleeni ”Minkä takia itsetuntoa on kasvatettava tavalla, joka ei ole vertainen todelliselle kanssakäymiselle?” Voisiko tosiaan olla niin, että suosio sosiaalisen median kanavan kautta toimii samalla tavalla, kuin herkut? Se antaa sinulle hyvän mielen, kun saat sitä enemmän ja enemmän, mutta liika on liikaa.

                      Nuudom 16.4.2015